Marjiksen kasvoja ja kasveja

Herukkatien mökki on ollut samassa perheessä alusta eli vuodesta 1946 alkaen. Sen rakensi Ailin miehen isä, ja Aili ja Raimo Tenhivaaralle se luovutettiin vuonna 1979.

”Silloin olin ensimmäisen kokonaisen kesän mökillä, mutta jo sitä ennen olimme käyneet paljon appivanhempien luona. Joskus yövyimme mökissä koko sakki: isovanhemmat nukkuivat alakerrassa, me ja pojat ahtauduimme vintille.”

Tuosta kesästä on aikaa jo 45 vuotta. Raimo menehtyi kahdeksan vuotta sitten. Kaksi poikaa ja kaksi pojanpoikaa – kolmikymppisiä aikuisia jo nuorempikin polvi – ovat kuluttaneet vintinportaita tiuhaan, mutta enää vintissä ei yövy kukaan.

”Kaipaan yhteistä tekemistä”

Aili ja Raimo ovat olleet Marjiksen kantavia voimia; Raimo toimi yhdistyksen isäntänä, ja hänet valittiin kunniajäseneksi. Kätevä mies tunnettiin laajasti mökkiläisten keskuudessa, ja vielä hänen viimeisenä kesänään joku tuli pyytämään apua mökin putkiongelman kanssa.

Aili itse toimi peräti 16 vuotta yhdistyksen sihteerinä.

”Silloin sitä tunsi kaikki ihmiset ja tiesi yhdistyksen asiat. Nyt en tunne enää juuri ketään, mutta sanon päivää kaikille”, Aili sanoo.

Hän oppi kokousrutiinin jo lapsena. Fleminginkadulla naapurin täti järjesti lapsille sunnuntaikokouksia, joissa valittiin toimihenkilöt ja pidettiin pöytäkirjaa. Aili teki työuransa Helsingin yliopistolla maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan kansliassa ja toimi monessa yhdistyksessä. Marjis oli kuitenkin enemmän kuin harrastus, se oli toinen koti.

Ailin kertomuksissa vilahtelevat monet tapahtumat ja tarinat menneiltä vuosilta. Hän kaipaisi enemmän yhteistä toimintaa nykyiseenkin Marjikseen.

”Vanhemmalla polvella oli torstaikerho, joten me perustimme Marjikseen perjantaikerhon. Kerran kesässä järjestimme kerhotalolla juhlan, johon myytiin illalliskortteja, ja ruokatarjoilut olivat upeat. Oli usein kirpputoreja, ja omaa satoa myytiin valtavia määriä naapuruston asukkaille. He oikein ryntäsivät sisään, kun myyjäiset alkoivat.”

Aili muistelee myös retkiä, joita yhdistys ennen teki esimerkiksi Kotkaan sekä kesäteattereihin eri puolille Suomea. Lentopalloa koko ikänsä pelannut Aili teki sitä myös Marjiksessa, ja krokettipelin perinteen toi tänne Ailin appiukko, joka oli Krokettikerhon jäsen numero yksi.

”Paljon ystäviä on kuollut tästä viereltä. Mutta onneksi on vielä tuttuja: kun lauantaina käyn saunassa, tunnen kyllä kaikki verannalla istuskelevat. Käsityökerhossa käyn myös edelleen”, Aili kertoo.

Sorsa söi karviaiset

”On täällä kukkiakin, mutta enemmän hyötykasveja”, Aili esittelee puutarhaansa. Ja satoa toden totta syntyy: kesäkurpitsoita, punajuuria, yrttejä, kurkkuja sekä ainakin viittä erilaista sipulia. Talon yhden seinän peittää komea viiniköynnös, jota joutuu leikkaamaan, ettei koko talo peittyisi.

”Alexandra-valkosipulit kasvoivat tänä vuonna nyrkinkokoisiksi, ja se on minun lempikasvini tällä hetkellä. Korjasin valkosipulit jo talteen ja vein kaupunkikotiin – on sitten talvella mistä ottaa.”

Puutarhassa käy myös eläinvieraita, ja kanien vuoksi Aili on verkottanut osan viljelmistään.

Hämmästyttävin näky oli kuitenkin sorsa, joka kipaisi läheisestä Mustapurosta Ailin pihalle ja söi kaikki karviaiset pensaasta. Herukkatien herkut tunnetaan laajalti.

Teksti Leeni Peltonen
Kuvat Anne Mattsson

Omena- ja Mansikkatien kulmauksessa on aina kasvanut mehukkaita päärynöitä. Nyt niiden huolellinen hoitaja on poissa.

Oli sovittu, että syksymmällä tehdään haastattelu tähän sarjaan. Kaikkien tuntema Leo Pusa, yhdistyksen kunniajäsen ja pitkäaikainen isäntä, on tietysti Marjiksen kasvo jos kuka. Ikävä kyllä haastattelu jäi tekemättä. Leo Pusa menehtyi tiistaina 23.7.2024. Kaikkien tuntema Leksa on poissa, ja kuten eräs yhdistyksen jäsen tiivisti:

”Marjis ei enää ole entisensä.”

Tuntuu oudolta, ettei Leksan ystävällinen hahmo enää tervehdi matkalla saunalle tai Marjalan mäelle. Hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet, sillä Leksan marjislaisuus
ulottuu vuosikymmeniä taaksepäin. Häneltä sai aina apua, olipa pulma pieni tai iso.

Tapasin Leksan vain muutama viikko sitten. Kuten meille oli tullut tavaksi, otin hänet auton
kyytiin, jos osuttiin sopivasti lähtemään samaan aikaan, ja jätin Itäkeskuksen pysäkille – sen pidemmälle hän ei kyytiä tahtonut. Sieltä Leksa jatkoi matkaa tavallisesti metrolla, nyt
metroasemien remontin vuoksi bussilla.

Kuten aina, Leksa oli muuttanut mökille koko kesäksi. Jääkaapinkin oli tyhjentänyt kaupunkiasunnostaan, sillä mitäpä sitä suotta sähköä kuluttamaan: Marjis oli se todellinen koti kesällä, usein pitkälle syksyyn ja jopa talveen.

Askel oli tuolloin heinäkuussa jo kovasti lyhentynyt, mutta Leksan mieli oli yhtä vahva ja positiivinen kuin aina ennenkin. ”Nähdään”, hän huiskautti kättään, kun nousi autosta Iiriksen kohdalla.

Lippu salkoon
Moni oli todistamassa juhlallista hetkeä juhannusaattona, kun Leksa nosti lipun salkoon. ”18. kerran peräkkäin”, kuten hän jo päivällä ennen juhlaa kertoi. Ja kuiskasi perään: ”Tarjakin tulee, soitin Penalle ja näin sovittiin.” Juhlassa Leksa istui puheenjohtaja Elise Kivimäen kanssa presidentillisessä pöydässä juomassa yhteiset pullakahvit.

Presidentti Tarja Halosen puutarhan puut olivat usein saaneet taitavan käsittelyn Leksan pitkävartisesta leikkurista. Presidentin pitkäaikainen tuttavuus oli Leksalle tärkeä. Erityisen otettuna hän kertoi siitä, miten Tarja Halonen vieraili hänen luonaan sairaalassa, eikä tällä ollut kiirettä mihinkään. Hoitohenkilökunta tirkisteli ovelta ja kuulemma ihmetteli, että mikä mies tämä Pusa oikein on, kun noin korkea-arvoiset vieraat käyvät tervehtimässä.

Sellainen mies hän oli, että kaikki kaipaamme häntä.

Leksaa lämmöllä muistellen ja omaisten suruun osaa ottaen.

Karpalotien mökin ovesta leijuu tuoreen ja tummapaahtoisen kahvin aromi. Toimittaja Axa Sorjanen kantaa pation pöydälle mukilliset ja Anna Kortelainen kehottaa maistamaan Itiksen Alanyasta haettuja turkkilaisia, hunajaa tihkuvia leivonnaisia. Niitä testattiin Axan tyttären lakkiaisten tarjoiluksi – lakkiaisten, jotka vietettiin tietysti Marjalassa.

Vuodessa heistä on tullut erottamaton osa siirtolapuutarhaa. Niin moni palanen loksahti paikalleen juuri oikealla hetkellä. ”Äitini oli keväällä kuollut, elämänvaihe hänen omaishoitajanaan oli päättynyt ja yksi lehti
kääntynyt. Halusimme tehdä jotain uutta”, Anna kertoo.

Axa sen sitten keksi istuessaan bussissa, kun puiden takaa vilkkui Marjiksen puutarhanäkymiä. Kun idea oli lausuttu ääneen, ei mennyt kuin hetki sen toteutumiseen. Ilmoitus mökistä löytyi juhannuspäivänä Oikotieltä. Kahdeksan vuotta tyhjillään ollut mökki ja hoitamaton puutarha kaipasivat uutta elämää. ”Tämä mökki ja piha tarvitsivat meitä! Olimme satumaisen onnekkaita, kun löysimme juuri tämän paikan”, Anna sanoo.

Mökin irtaimistoon kuului polkupyörä. Ensimmäisinä päivinä Anna ajeli pyörällä ympäri siirtolapuutarhaa, ja silmäili aitojen yli. ”Joka puolelta nousi käsiä tervehdykseen, ja tunsin olevani kuin musikaalissa. Meidät toivotettiin hyvin lämpimästi tervetulleiksi”, Anna kertoo. ”Meillä on myös parhaat mahdolliset naapurit, joista osa oli jo ennestään tuttuja. Jo ennen ostopäätöstä päädyimme istumaan iltaa naapurin puutarhaan”, Axa kertoo.

Chilintaimet ojennuksessa
Piha on vuodessa pessyt kasvonsa. Villinä taivaita kurkotelleet omenapuut on leikattu ja sidottu taitavasti. Nurmikon kaljulaikut on paikattu nopeasti itävällä valkoapilalla.

Uusista vihannespenkeistä ja viljelylavoista nousee jo monenlaista vihreää: porkkanoita, retiisejä, perunaa, valkosipulia. Axa esittelee ylpeänä upouutta kasvihuonetta, jossa kasvaa tomaatteja, kurpitsoja, kurkkuja, yksi sitruspuu – ja ennen kaikkea chilejä. ”Olen jo vuosia kokeillut omalla kaupunkipihallani erilaisia chililajikkeita. Siemeniä on tuotu myös Beninistä ja Napolista, ja afrikkalaiset osoittautuivat hyvin kestäväksi lajiksi myös täällä. Teen myös omia risteytyksiä eli meillä toimii myös oma chilinjalostamo!” Axa kertoo. Hän on myös intohimoinen ruoanlaittaja, ja chili on luonnollisesti tärkeä aines monessa ruoassa. Tällä hetkellä puutarhassa painottuvatkin hyötykasvit, joskin myös kukilla ja estetiikalla on tärkeä sijansa.

Tontin perälle tulee eräänä päivänä syreenimaja. Perennat on kaivettu esiin ruohikosta, kanadanpiisku taltutettu. ”Tämä pläntti on jo nyt meille niin rakas! Minulla on äidillinen asenne kasveihin, ja teen ilomielin hommia nelinkontin. Mutta myös haaveilla on sijansa: unelmoin merituulessa huojuvista suurista unikoista. Hyötykasviyhdistykseltä tilatut siemenet on jo kylvetty”, Anna kertoo.

Lempeä syksy ja mökin valot
Vapaina kirjoittajina Anna ja Axa pystyvät tekemään Marjiksessa myös töitä. Jos on työkiireitä, välttämättömät puutarhatyöt hoidetaan rivakasti. Ajatustyössä hautuneet aivot saavat hyvän tauon, kun sormet kaivautuvat multaan. Ja jos on enemmän aikaa, voi uppoutua puutarhatöihin tuntikausiksi.

”On lohdullista, että tämä homma ei tule koskaan valmiiksi”, Axa sanoo. ”Niin, tämähän on kuin aikuisten leikkiä, jonka saa vielä jakaa toisen kanssa. Miten ihmeellisen hauskaa! Leikissäkin tulee välillä vastoinkäymisiä, ja puutarhassa ei aina kaikki idä. Silloin voi yrittää uudelleen ja kysyä neuvoa kaverilta”, Anna sanoo.

Etenkin Axa on aktiivinen vieras Marjiksen someryhmissä. Hän kysyy neuvoja kokeneemmilta naapureilta, antaa ja pyytää lainaksi työkaluja, taimia tai vaikka oksasilppurissa syntynyttä haketta, jos sitä sattuu olemaan yli oman tarpeen. ”Meillä on vielä niin paljon oppimista. Kun oli meidän vuoromme toimia portin sulkijoina, tuntui kuin olisi ollut pikkukoululainen, joka saa toimia järjestäjänä”, Anna sanoo.

Yhden vuoden aikana he ovat kuitenkin ehtineet kokea jo valtavasti. Paitsi kesällä, he ovat asuneet mökillä pitkiä aikoja myös syksyllä, talvella ja keväällä. ”Marraskuussa täällä on hyvä rauha kirjoittaa. Koko puutarhan alueella ei välttämättä yöpynyt ketään muita kuin me. Viime syksy oli lämmin ja helppo, ja sitten tuli lumi. Iltakävelyillä näkyivät vai meidän mökin valot. Jotkut kutsuvat niitä kausivaloiksi, meille ne ovat vain valot”, Axa sanoo.

Axa on tullut mökille myös hiihtäen. He ovat tulleet sinne Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhlien jälkeisenä päivänä kokoamaan kompostia, ja he viettivät mökillä myös joulun. Se oli niin mieleenpainuva kokemus, että tällainen talvehtiminen jätti jälkeensä lohdullisen ajatuksen: edes keskellä kesää ajatus talvesta ei masenna, kun tietää, että elämä Marjiksessa jatkuu syyskuun jälkeenkin. Anna jatkaa: ”Voi olla, että elämme vielä vuoden mittaista kuherruskuukautta. Voi olla. Mutta yksi on varmaa: tämä paikka ei ole sama kuin vuosi sitten, eikä se ole sama vuoden kuluttua. Koko ajan raksuttaa uusia ideoita, mitä täällä voi tehdä. Ja vieläkin ihmettelemme, että
tämä kaikki on todella meidän.”

"En voisi asua kesällä muualla", sanoo isäntä Lars ”Lasse” Boman. Hän on löytänyt Marjiksesta kaksi intohimoa: kroketin ja rikkaruohot. Tänä kesänä Lassen tontilta kuuluu tavallista enemmän ääntä, sillä alkuperäinen mökki menee nyt uusiksi.

Parikymmentä vuotta Marjiksessa mökkeillyt Lasse Boman tuli siirtolapuutarhaan vaimonsa Heidin myötä. Appivanhemmilla oli ollut Heidin lapsuudesta saakka mökki Herukkatiellä, ja heidän ikäännyttyään mökki siirtyi Heidin ja Lassen haltuun. Ja käyttöä on totisesti ollut: mökillä on vietetty joka ikinen kesä. ”En voisi asua kesällä muualla kuin Marjiksessa”, Lasse sanoo. Näin on myös tänä kesänä, vaikka varsinaisen mökin paikalla on nyt vasta uuden mökin aihio. Tilapäisasumuksena toimii kahdeksanneliöinen ”leikkimökki”, johon on kuin ihmeen kaupalla saatu mahtumaan niin keittiö, kompostivessa kuin sohvasänky. Ja myös varsinaisesta mökistä siirretty ilmalämpöpumppu.

Lahonneen mökin tilalle uusi

Vuonna 1946 rakennettu mökki oli lahonnut niin pahasti, että korjaaminen ei enää riittänyt. Vieressä virtaava oja tulvii aika ajoin, ja mökkiä oli jo korjattu ja nostettu moneen kertaan. ”Rakennan itse pitkästä tavarasta uuden saman mallin mukaan, mutta perustukset tehdään entistä korkeammiksi”, Lasse kertoo. Sirkkelin kanssa hääräävä isäntä on siis tänä kesänä tuttu näky. Hän on ”huono istumaan paikallaan”, joten puuha sopii hänelle hyvin. Lassen ja Heidin työnjako on selvä: Heidi valitsee ja hoitaa kasvit, niin hyötykasvit kuin kukat, Lasse puolestaan rakennuksen. Ja rikkaruohot, mutta palataan niihin myöhemmin.

Kroketti vie ulkomaille

Marjaniemen mäellä sijaitseva krokettikenttä koitui Lassen kohtaloksi, onnekkaaksi sellaiseksi. Hän kokeili ensimmäisen kerran peliä vuonna 2005, ja se oli menoa. ”Upposin peliin kaulaa myöten. En voinut kuin todeta, että tämä on mun lajini!” Hän löysi Porvoon Tolkkisista seuran, jonka riveissä alkoi pelata. Tuli kolme SM-kultaa peräkkäin, ja sen jälkeen Lasse siirtyi EM-kisoihin. Hän käy pelaamassa muun muassa Englannissa, Latviassa ja Tsekissä, ja hänen sijoituksensa on jo 20 parhaan joukossa EM-kisoissa. Seuraavaksi testataan taitoa MM-tasolla. ”Kroketti on tekniikka-, ei voimalaji. Eri maissa pelataan vähän eri muunnoksia, esimerkiksi Englannissa pelataan sileällä nurmikolla”, Lasse kertoo. Golf-kroketti on enemmän sosiaalinen laji, jossa kaksi pelaajaa pelaa vastakkain ja lyö palloa vuorotellen. Association croquet puolestaan on lähempänä snookeria: toinen istuu kentän laidalla kunnes toinen tekee virheen, ja silloin pääsee itse pelaamaan.

Isännän hommia

Keväällä Marjiksen isännäksi valittu Lasse on monelle tuttu jo entuudestaan, koska on toiminut huoltotiimissä ja edellisen isännän tuuraajana. Nyt Lassella on iso vastuu alueen rakennusten ja huolto-, korjaus- ja rakennustöistä, niiden tilaamisesta ja valvonnasta. Kun jokin asia on rempallaan, ”soitetaan Lasselle”. Kun mies on kätevä käsistään, hommaa riittää, ja se sopii hänelle. ”Mulla on kyky keksiä ja halu tehdä. Sanovat myös Pelle Pelottomaksi.” Lasse jäi hiljattain eläkkeelle Vantista eli Vantaan tilapalveluilta. Nyt hänen kätevyydelle ja kekseliäisyydelleen on käyttöä niin oman mökin rakennustyössä kuin kaikkialla Marjalassa. Hänen mielestään kaikenlainen puuhailu on siirtolapuutarhaelämässä parasta: ”Täällä voi rentoutua jopa töitä tehdessä.”

Inhokit aidan takana

Heidin ja Lassen tontilla kasvaa edustava kokoelma perennoja, pensaita ja puita. Ja kasvimaalla monenlaisia hyötykasveja kuten valkosipulia, sipulia, purjoa, perunaa, palsternakkaa ja papuja, ja kasvihuone on täynnä tomaattia ja kurkkua. Niitä nautitaan pitkin kesää ja syksyä, ja myös perheen kaksi aikuista lasta istuvat usein Herukkatien ruokapöydässä. ”Heidi valitsee kasvit, en ymmärrä niistä mitään”, Lasse sanoo. Häneltä ei siis irtoa kommenttia suosikkikasvista, mutta inhokkivalinta on selvä: voikukka. Lasse on intohimoinen rikkaruohojen kitkijä, ja voikukkaan ei tunnetusti pysty kuin sitkeä kaivaminen. ”Kun aidan ulkopuolen kitkee huolella alkukesästä, ei tarvitse palata asiaan kuin syksyllä seuraavan kerran. Meidän tontilta et voikukkaa kyllä löydä!”

Teksti Leeni Peltonen
Kuvat Arto Härkönen

Marjiksen kasvoja ja kasveja

Osa 4 - Aili Tenhivaara ja Alexandra-valkosipuli

Osa 3 - Leo "Leksa" Pusa ja taitenleikatut päärynäpuut

Osa 2 - Anna ja Axa, unikko ja chili

Osa 1 - Lasse Boman ja voikukka